Art. 0016 Rev. 1789

Sarjakukkaiskasvit

Sisällys
  1. Taksonomia
  2. Kuvaus
  3. Hyötykasvit
  4. Myrkylliset kasvit
  5. Silfion
  6. Katso myös
  7. Lähteet

”Umbelliferae” ohjautuu tänne. Kukinnosta, joka antoi heimolle sen nimen, ks. Sarja. Jättiputkien suvusta ks. Heracleum.

Sarjakukkaiskasvit eli Apiaceae, toiselta viralliselta nimeltään Umbelliferae ja arkisemmin porkkanan heimo, on koppisiementen heimo Apiales-lahkossa. Sen jäsenet ovat enimmäkseen tuoksuvia ruohovartisia kasveja, usein ontoin varsin, ja yleensä liuskaisin lehdin, joiden ruoti tuppeutuu varren tyvellä. Niiden kukat kasvavat tyypillisesti kerrannaissarjoissa, ja kuiva hedelmä halkeaa kahdeksi puolikkaaksi, kummassakin yksi siemen.123 Kew’n World Checklist of Vascular Plants -teos hyväksyy 457 sukua ja 4 028 lajia, vaikka muut julkaistut laskennat poikkeavat huomattavasti toisistaan.4 Heimo kasvaa kaikkialla maailmassa ja on lajistoltaan rikkain pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeilla vyöhykkeillä.1

Heimo sekä ruokkii että myrkyttää: erään Irakin kasvion mukaan se on ”taloudellisesti huomattavan merkittävä”, ja sen lajien joukossa on sekä tappavia myrkkyjä että ruokakasveja.5 Se antaa vihanneksia, kuten porkkanan, palsternakan ja sellerin, sekä yrttejä ja mausteita, kuten persiljan, tillin, fenkolin, korianterin, juustokuminan, kuminan ja aniksen;2 pelkkä manner-Kiina kasvattaa noin kaksi viidesosaa maailman porkkanoista ja nauriista.6 Siihen kuuluu myös myrkkykatko, jonka alkaloidit ovat hermomyrkkyjä,7 keisot ja pahaputket, jotka luetaan Pohjois-Amerikan ja Yhdistyneen kuningaskunnan myrkyllisimpien kasvien joukkoon,8 sekä kaukasianjättiputki ja villipalsternakka, jotka polttavat ihoa, joka on koskettanut niitä ja altistunut sitten auringonvalolle.910

Silfion, muinaisen Kyrenaikan kadonnut kasvi, jonka varsi muistutti Ferula-suvun kasvien vartta, on tunnistettu useiksi eri sarjakukkaiskasveiksi, joskaan ei mistään varmuudella.111213 Sen mehu punnittiin Pliniuksen mukaan hopeaa vastaan. Hänen aikanaan, ensimmäisellä vuosisadalla jaa., kasvia ei enää löytynyt Kyrenaikasta, ja vuoden 2026 katsaus kutsuu sen katoamista ensimmäiseksi kirjallisesti tallennetuksi ihmisen aiheuttamaksi kasvin sukupuutoksi.1415

Taksonomia

Koko

Heimon laajuudesta annetut luvut vaihtelevat lähteen mukaan. World Checklist of Vascular Plants hyväksyy 4. kesäkuuta 2026 päivätyssä versiossaan 457 sukua, joista kaksi on hybridisukuja, ja 4 028 lajia, joista 21 on nimettyjä hybridejä.4 Plants of the World Online, Kew’n verkkosivusto, joka esittää tämän luettelon, ilmoitti 26. syyskuuta 2026 heimosivullaan 456 sukua, ja hakupalvelunsa kautta 458 sukua ja 4 001 lajia.16 Muut julkaistut arviot vaihtelevat 2 850:stä 3 820 lajiin ja ”yli 200:sta” suvusta 466:een.17118

Julkaistut suku- ja lajimäärät
LähdeSuvutLajit
World Checklist of Vascular Plants (2026)4574 028
Plants of the World Online (2026)456 tai 4584 001
Kew Temperate Plant Families Identification Handbook (2023)n. 4663 820
Clarkson et al. (2021)466–
Christenhusz & Byng (2016)n. 442n. 3 575
Neotropikey (2009–)428–4343 500–3 780
Trees of New Guinea (2022)434n. 3 800
Flora of Iraqyli 2003 000
Flora of the Cayman Islands (2012)yli 2002 850
Lähteet: World Checklist;4 Plants of the World Online;16 Kew’n käsikirja,1 Neotropikey,2 Trees of New Guinea,19 Flora of Iraq5 ja Flora of the Cayman Islands,17 sellaisina kuin Plants of the World Online ne siteeraa; Clarkson ym.;18 Christenhusz & Byng.20

World Checklistin suurimmat suvut ovat Eryngium (265 lajia), Ferula (231) ja Bupleurum (225); jättiputkien suku Heracleum käsittää 93 lajia.4 Silti erään vuoden 2025 artikkelin mukaan Ferula on heimon suurin suku.21

Asema

Angiosperm Phylogeny Groupin luokitus, APG IV (2016), sijoittaa Apiaceae-heimon Apiales-lahkoon, asteridien kampanulidiklaadiin, yhdessä heimojen Pennantiaceae, Torricelliaceae, Griseliniaceae, Pittosporaceae, Araliaceae ja Myodocarpaceae kanssa. APG IV numeroi 416 heimoaan yhtenä jonona, ja Apiaceae on niistä viimeinen.22 Raja Araliaceae-heimoon on ollut pitkään epäselvä: molekyylitutkimus siirsi suvun Hydrocotyle Apiaceae-heimosta Araliaceae-heimoon, ja Mackinlaya-ryhmän toiseen suuntaan.223 Apiaceae-kasvit ovat yleensä korvakkeettomia ruohoja, joiden hedelmä on kuiva ja kaksiosainen; Araliaceae-kasvit ovat yleensä korvakkeellisia pensaita ja puita, joiden hedelmä on marjamainen luumarja.2

Alaheimot

Neljä alaheimoa tunnustetaan nykyisin: Apioideae, Saniculoideae, Azorelloideae ja Mackinlayoideae, joista kaksi viimeksi mainittua nimettiin vuonna 2004.1824 Suurin, Apioideae, käsittää noin 400 sukua ja 3 000 lajia, muiden muassa porkkanan, persiljan, juustokuminan, korianterin ja kuminan.2526 Vanha alaheimo Hydrocotyloideae on hajonnut: sen 42 suvusta 40 näytteistettiin vuonna 2009, ja ne jakautuivat ainakin kuuteen sukuhaaraan Apiaceae- ja Araliaceae-heimojen sisällä; sen tyyppisuku, Hydrocotyle, kuuluu Araliaceae-heimoon.23 Vuoden 2021 tutkimus, joka sekvensoi 234 sukua, vahvisti nämä neljä alaheimoa ja havaitsi suvun Platysace olevan kaikkien muiden Apiaceae-kasvien sisarryhmä.18

Nimet

Heimolla on kaksi virallisesti hyväksyttyä nimeä. Umbelliferae Juss. julkaistiin teoksessa Genera Plantarum 4. elokuuta 1789, ja Apiaceae Lindl. teoksen Introduction to the Natural System of Botany toisessa painoksessa 13. kesäkuuta 1836. Molemmat ovat suojattuja nimiä.1622

Kasvien nimistön säännöstö, International Code of Nomenclature for algae, fungi, and plants, muodostaa heimon nimen jonkin sen suvun nimestä päätteellä -aceae, ”mutta ks. art. 18.5”. Kyseinen artikla julistaa yhdeksän perinteistä, ”pitkään käytössä ollutta” nimeä päteviksi, vaikka niitä ei ole muodostettu tällä tavoin, ja art. 18.6 sallii vaihtoehtoina kahdeksan säännönmukaisesti suvusta muodostettua nimeä, nomina alternativa.2722 Umbelliferaen vaihtoehto on Apiaceae, muodostettu sellerin suvusta Apium, joka on molempien nimien tyyppi; muihin pareihin kuuluvat Compositae ja Asteraceae, Gramineae ja Poaceae, sekä Leguminosae ja Fabaceae — vaihtoehto, jonka Leguminosae jakaa myös nimen Papilionaceae kanssa.274

Säännöstössä siis Apiaceae on vaihtoehtoinen nimi; APG IV:ssä, joka käyttää nimeä Apiaceae, vaihtoehtona sulkeissa esiintyykin Umbelliferae. APG IV, sarjansa ensimmäinen luettelo, joka painoi nämä vaihtoehdot näkyviin, totesi, että Kew’n kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha hyväksyy virallisesti nimet Compositae ja Leguminosae, mutta käyttää nimeä Apiaceae, ei Umbelliferae.22

Umbelliferae merkitsee ”sarjankantajaa”, latinan sanoista umbella, ”päivänvarjo” tai ”sateenvarjo”, joka on sanan umbra, ”varjo”, diminutiivi, ja -fer, verbistä fero, ”kannan”.32829 Apium oli latinaa ja tarkoitti persiljaa tai selleriä.28

Kuvaus

Sarjakukkaiskasvit ovat enimmäkseen tuoksuvia ruohoja; puolipensaat, pensaat ja puut ovat harvinaisia, ja Uudessa-Guineassa Mackinlaya on ainoa puumaiseksi kasvava suku.119 Varret ovat usein onttoja nivelvälien kohdalta, missä laaja ydin kutistuu varren kypsyessä.15 Lehdet ovat yleensä hajallaan ja liuskaisia tai syvälti jakautuneita; lehtiruoti tuppeutuu yleensä varren tyvellä, ja korvakkeet puuttuvat yleensä.12

Kukinto on tyypillisesti kerrannaissarja, jonka jokainen säde päättyy pienempään sarjaan, pikkusarjaan; harvemmin se on yksinkertainen sarja, mykerö, kuten suvulla Eryngium, tai viuhkomainen kukinto.1526 Kukat ovat yleensä kaksineuvoisia ja rakentuvat viiden luvulle, ja emi on alanen, kaksilehtinen. Luotinvarsien tyvet ovat usein paisuneet mettä erittäväksi stylopodiumiksi, ja sarjan ulkokukat voivat olla suurentuneet, ”säteilevät”.15

Irakin kasvion mukaan kukinnot ovat usein ”polygaamisia”: päätesarja on yleensä kaksineuvoinen tai sekamuotoinen, ja sivusarjat ovat kokonaan urospuolisia tai sekamuotoisia.5 Kaukasianjättiputkella päätesarjassa on yleensä vain kaksineuvoisia kukkia, ja neljännen asteen sarjoissa yleensä vain urospuolisia; ks. Sarja § Työnjako.30

Yksittäistä kukkaa jäljitteleviä sarjoja, valekukkia, on kehittynyt alaheimossa Apioideae ainakin 36 kertaa, 46 palautumalla takaisin.26 Monet suurikukkaiset sarjakukkaiskasvit, kuten Ferula, Heracleum ja Angelica, ovat kertakukkivia monivuotisia kasveja: usean kasvukauden jälkeen ne kukkivat kerran elämässään, kymmenillätuhansilla kukilla. Tällaiset näytökset, tutkimuksen tekijät kirjoittavat, vaativat paljon voimavaroja ja ovat ”tuskin kestäviä”.26

Hedelmä on kuiva skitsokarppi, jota kutsutaan joskus myös kremokarpiksi, kreikan sanoista ”ripustan” ja ”hedelmä”. Se halkeaa kahdeksi osahedelmäksi, kummassakin yksi siemen ja yleensä viisi pääjuovaa, jotka voivat olla siivekkäitä, korkkimaisia tai piikikkäitä.153 Kypsänä puolikkaat pysyvät yläpäästään kiinni ohuessa, usein haarautuneessa varressa, karpoforissa.31 Öljyputket, vittae (latinaa, ”nauhat”), kulkevat juovien välissä ja alla sekä sisäpinnalla; ne ovat yleisiä mutta eivät kaikilla.3153

Sarjakukkaiskasvit tuottavat haihtuvia fenyylipropanoideja, furanokumariineja, seskviterpeenikumariineja, polyasetyleenejä ja ftalideja, joista joitakin ei tunneta mistään muusta heimosta.32 Polyasetyleeneistä yleisimpiä ovat falkarinolityyppiset; niitä esiintyy porkkanassa, mukulasellerissä, palsternakassa ja persiljassa, ja niillä on antibakteerista ja sienenestovaikutusta;3334 sukulaiset, voimakkaan hermomyrkylliset yhdisteet ovat tunnusomaisia myrkyllisille suvuille Bupleurum, Cicuta ja Oenanthe.35

Hyötykasvit

Viljelykasvit

Suurin osa heimon viljelykasveista on peräisin Välimeren alueelta ja kasvaa nykyään kaikkialla maailmassa. Neotropikey mainitsee yrtteinä ja mausteina persiljan, fenkolin, tillin, korianterin, juustokuminan, kuminan ja aniksen, ja vihanneksina porkkanan, palsternakan ja sellerin.218 Uuden maailman trooppisilla alueilla korianterin korvikkeena käytetään culantroa, Eryngium foetidum -lajia.2

Porkkanan heimon viljelykasvit ja niiden hyväksytyt nimet
ViljelykasviHyväksytty nimi
PorkkanaDaucus carota subsp. sativus (Hoffm.) Schübl. & G.Martens
PalsternakkaPastinaca sativa L.
Selleri, mukulaselleriApium graveolens L.
PersiljaPetroselinum crispum (Mill.) Fuss
TilliAnethum graveolens L.
FenkoliFoeniculum vulgare Mill.
KorianteriCoriandrum sativum L.
JuustokuminaCuminum cyminum L.
KuminaCarum carvi L.
AnisPimpinella anisum L.
LiperiLevisticum officinale W.D.J.Koch
VäinönputkiAngelica archangelica L.
PirunpaskaFerula assa-foetida L.
SokerijuuriSium sisarum L.
ArracachaArracacia xanthorrhiza Bancr.
CulantroEryngium foetidum L.
Nimet World Checklist of Vascular Plants -teoksen mukaan syyskuussa 2026.4

Tuotanto

FAOSTATissa, YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön tilastotietokannassa, ei ole omaa nimikettä pelkälle porkkanalle. Se laskee porkkanan yhteen nauriin kanssa, joka ei ole sarjakukkaiskasvi, eikä sillä ole erillisiä nimikkeitä sellerille tai persiljalle; sen anis-, korianteri-, juustokumina-, kumina- ja fenkolimauste-nimike sisältää myös tähtianiksen ja katajanmarjat.6 Vuonna 2024, viimeisimpänä tilastovuonna, maailmassa tuotettiin arviolta 45,1 miljoonaa tonnia porkkanaa ja naurista 1,27 miljoonalta hehtaarilta, 7,7 kertaa niin paljon kuin vuonna 1961 ja noin 3,8 prosenttia kaikista pääasiallisista vihanneksista.6

Tuotanto keskittyy muutamaan maahan. Manner-Kiina kasvatti 19,0 miljoonaa tonnia porkkanaa ja naurista vuonna 2024, 42 prosenttia maailman kokonaismäärästä; seuraavina olivat Uzbekistan 7,9 prosentilla ja Intia 6,1 prosentilla.6 Intia tuotti mausteryhmän 2,67 miljoonasta tonnista 2,11 miljoonaa, 79 prosenttia.6

Porkkanan ja naurin suurimmat tuottajat 2024
MaaTonniaOsuus maailmasta
Manner-Kiina19 040 46842,2 %
Uzbekistan3 566 9317,9 %
Intia2 776 3326,1 %
Venäjän federaatio1 383 1553,1 %
Yhdysvallat1 123 3222,5 %
Maailma45 149 160100 %
FAOSTAT-nimike 0426, ”Porkkana ja nauris”. Kiinan ja maailman luvut ovat arvioita, ja Venäjän luku on laskennallinen; osuudet on laskettu tonnimääristä.6

Oranssi porkkana

Porkkana kesytettiin todennäköisesti Keski-Aasiassa, mistä myös viljeltyjä lajikkeita lähinnä olevat luonnonvaraiset porkkanat ovat peräisin.36 Eurooppalainen jalostus alkoi arabimaailmasta tulleista purppuranvärisistä ja keltaisista porkkanoista. Oranssit porkkanat syntyivät todennäköisesti ensin mutaationa keltaisista ja sitten valinnalla, ja niiden ”yleisesti uskotaan” olevan peräisin Alankomaista; 1600-luvulle mennessä ne olivat syrjäyttäneet purppuraiset muodot Euroopassa ja Välimeren alueella.37 Kertomukset eroavat ajankohdasta: Banga jäljitti nykyisen oranssin porkkanan 1700-luvun hollantilaiseen jalostukseen, World Carrot Museum 1500-luvun hollantilaisiin kasvattajiin.3738

Tarina siitä, että hollantilaiset jalostivat oranssin porkkanan kunnioittaakseen Oranian Vilhelmiä, on legenda. John Stolarczykin ylläpitämä World Carrot Museum kutsuu sitä ”todennäköisesti apokryfiseksi” ja toteaa, ettei sille ole asiakirjanäyttöä. Sama sivusto siteeraa historioitsija Simon Schamaa myöhemmästä mielleyhtymästä: 1700-luvulla oranssien porkkanoiden näyttävää esilläpitoa torilla pidettiin aikoinaan ”uhmakkaana tukieleenä” maanpaossa olevalle Oranian huoneelle.38 Carrot on ollut englannissa värisana 1670-luvulta lähtien, aluksi punertavasta tukasta.29

Porkkana sodassa

Toisessa maailmansodassa Britannian elintarvikeministeriö edisti porkkanan syöntiä. Sen ”Dig for Victory” -kampanjassa oli kaksi piirroshahmoa, Doctor Carrot ja Potato Pete, ja Stolarczykin mukaan ministeriö kannusti niin suureen ylimääräiseen kasvatukseen, että vuoteen 1942 mennessä maassa oli 100 000 tonnin porkkanaylijäämä.39 Disneyn piirtäjä Hank Porter suunnitteli oman porkkanaperheensä, Carroty Georgen, Pop Carrotin ja Clara Carrotin, mutta hallitus ei levittänyt sitä laajalti. Kun sokeria säännösteltiin kahdeksaan unssiin aikuista kohti viikossa, porkkanat makeuttivat vanukkaita, kakkuja ja marmeladia, ja niistä tehtiin yhdessä lanttujen kanssa juoma nimeltä ”carrolade”. Elintarvikeministeri lordi Woolton kutsui sitä ”ruokasodaksi”, jossa jokainen ylimääräinen vihannesrivi siirtolapuutarhoissa säästi laivatilaa.39

Selleri ylellisyytenä

Antiikin Kreikassa selinon-seppeleet, tehtynä villiselleristä tai persiljasta, kruunasivat Isthmian ja Nemean kisojen voittajat. Tällaisia seppeleitä ripustettiin myös haudoille, ja vaikeasti sairaan sanottiin ”tarvitsevan selinonia”, mikä tarkoitti, että hän oli lähellä kuolemaa.4028 Villiselleristä otettu lehti oli sanaleikkinä toimiva tunnus Sisilian Selinuksen kolikoissa.41

Sana celery tuli englantiin 1660-luvulla muodossa ”sellery”, ranskan sanasta céleri, alun perin sceleri d’Italie.29 Vuonna 1699 John Evelyn kirjoitti, että ”Sellery”, ennen ”meille vieras”, asetettiin korkean ja miellyttävän makunsa vuoksi ”aina suuren salaatin keskelle, suurmiestemme pöytiin ja preetorien pitoihin, koko pöydän kunniaksi”.42 Metropolitan-taidemuseossa on yhdysvaltalainen puristelasinen sellerimalja, ajoitettu vuosille 1840–50.43

Myrkylliset kasvit

Myrkkykatko

Myrkkykatko, Conium maculatum, on myrkyllinen piperidiinialkaloidien vuoksi; tärkeimmät ovat koniini ja γ-koniseiini, jälkimmäinen näistä myrkyllisempi ja ensin muodostuva. Niitä esiintyy kaikissa kasvin osissa, kukissa ja hedelmässä, ja niillä on tunnusomainen ”hiiren” haju.744 Ne ovat hermomyrkkyjä: kuolema seuraa hengityslamasta, kuraren tapaan, ja tiineiden kotieläinten pitkäaikainen altistuminen aiheuttaa sikiön epämuodostumia.7 Koniini, joka salpaa nikotiinisia asetyylikoliinireseptoreita, oli ensimmäinen alkaloidi, jonka rakenne selvitettiin ja joka syntetisoitiin. Giseke eristi sen vuonna 1826, Hofmann selvitti sen rakenteen vuonna 1881, ja Ladenburg syntetisoi sen vuonna 1886.45

Sokrateen kuolema

Sokrates kuoli vuonna 399 eaa., ja Platon kuvaa hänen kuolemaansa dialogissa Faidon.4645 Mies, joka saapuu ”kantaen myrkkymaljaa”, käskee häntä kävelemään, kunnes jalat käyvät raskaiksi, ja sitten asettumaan makuulle. Kun Sokrates kysyy, saako hän vuodattaa maljasta juomauhrin, vastaus kuuluu: ”Me valmistamme, Sokrates, vain sen verran kuin katsomme riittäväksi.” Myöhemmin mies painaa hänen jalkaansa ja säärtään, jotka ovat menettäneet kaiken tunnon, ”ja niin ylöspäin, yhä ylöspäin”, kunnes hän on kylmä ja jäykkä. Sokrateen viimeiset sanat koskevat velkaa: ”Kriton, olen velkaa kukon Asklepiokselle; muistatko maksaa sen velan?”47 Tämän kohtauksen kreikassa lääke on vain to pharmakon, ”lääke” tai ”myrkky”, tuotuna jo jauhettuna; sana katkolle, kōneion, ei esiinny siinä.47

Siitä, kuvasiko Platon katkomyrkytyksen todenmukaisesti, kiistellään. Dayan väitti vuonna 2009, että jaloista alkava halvaantuminen on katkolle tyypillistä, mutta voimakas tunnon menetys ei ole, ja että Platon, joka ei mainitse pahaa makua eikä ruoansulatuskanavan oireita, on saattanut antaa ”jalommaksi” muokatun kuvauksen;46 vuonna 2024 hän päätteli, että kreikankielisen tekstin tarkka lukeminen ratkaisee monet ristiriidat, ja että kuoleman voi hyväksyä rajallisena tapausselostuksena katkomyrkytyksestä.48 Hotti ja Rischer arvelevat, että juoma saattoi olla seos, esimerkiksi katkoa ja oopiumia.45

Katko Ateenassa ja Keoksella

Kun Fokion teloitettiin Ateenassa vuonna 318 eaa., pyöveli oli jauhamassa katkoa. Lääke loppui kesken, ja hän kieltäytyi jauhamasta lisää, ellei hänelle maksettaisi kahtatoista drakmaa, ”joka oli tarvittavan määrän hinta”; Fokion kysyi, ”eikö Ateenassa voinut edes kuolla maksamatta siitä etuoikeudesta”, ja antoi ystävänsä maksaa.49

Theofrastos kertoo, että Thrasyas Mantineialainen valmisti myrkyn ”helppoa ja kivutonta loppua” varten katkon, unikon ja muiden vastaavien yrttien mehuista, hyvin pienenä annoksena. Keoksen asukkaat, hän lisää, olivat muuttaneet tapaansa nauttia katkoa: he kuorivat sen nyt kuoresta, survoivat huhmareessa, seulottivat ja joivat veteen ripoteltuna, ”ja niin kuolemasta tulee nopea ja helppo”.50 Strabonin mukaan, joka siteeraa Menandrosta, muinaisen Keoksen lain kerrotaan säätäneen, ”että yli kuusikymmentävuotiaat oli pakotettava juomaan katkoa, jotta muille riittäisi ruokaa”.51

Keisot

Yhdysvaltain maatalousministeriön myrkkykasvien tutkimuslaboratorio kutsuu keisoa ”Pohjois-Amerikan väkivaltaisimmin myrkylliseksi kasviksi”. Pieni määrä myrkyttää karjan tai ihmisen; sen myrkky, kikutoksiini, vaikuttaa suoraan keskushermostoon voimakkaana kouristuksia aiheuttavana aineena; ja mukulamaiset juuret ovat vaarallisin osa.52 Kliininen katsaus, joka lukee englannin water hemlock -nimen alle sekä suvun Cicuta että suvun Oenanthe lajeja, on varovaisempi ja sijoittaa ne Pohjois-Amerikan ja Yhdistyneen kuningaskunnan ”myrkyllisimpien kasvien joukkoon”. Kikutoksiini ja oenantotoksiini eivät ole alkaloideja vaan C17-polyasetyleenejä, jotka salpaavat GABA-reseptoreita ja aiheuttavat kouristuksia.8

Oenanthe crocata

Oenanthe crocata -lajia on kutsuttu ”luultavasti Brittein saarten myrkyllisimmäksi kasviksi”. Sen juuret ovat myrkyllisin osa, ja niitä syödään erehdyksessä muiden juurten sijaan.53 Vuoden 2020 katsaus nimeää sen ja lajin Cicuta virosa (myrkkykeiso) Britannian kasviston kahdeksi myrkyllisimmäksi kasviksi; molemmat muistuttavat selleriä ja persiljaa.54

Se on yhdistetty sardoniseen irvistykseen. Pausanias kirjoittaa, että Sardinia on vapaa myrkyistä yhtä kasvia lukuun ottamatta: ”Tämä tappava yrtti muistuttaa selleriä, ja sen syöjien kerrotaan kuolevan nauraen. Siksi Homeros, ja hänen jälkeensä muut, kutsuvat epäterveellistä naurua sardoniseksi.”55 Homeroksen sana on sardanion, jota käytetään Odysseuksen ”tuiman ja katkeran hymyn” kuvaamiseen, kun tämä väistää häntä kohti heitettyä härän sorkkaa.56

Vuonna 2009 Appendino kollegoineen havaitsi, että sardinialaisesta lajista O. fistulosa eristetyt oenantotoksiini ja dihydro-oenantotoksiini salpaavat voimakkaasti GABA:n laukaisemia virtoja. He päättelivät, ettei juuri epäilystä ole, etteikö antiikin lääketieteen herba sardonica olisi O. crocata, joka on Välimerellä yleinen vain Sardiniassa, ja että sen aiheuttama kasvolihasten kouristus oli risus sardonicus. He kertovat myös muinaisesta kertomuksesta, jonka mukaan esiroomalaisella Sardinialla vanhukset, jotka eivät enää kyenneet elättämään itseään, päihdytettiin yrtillä ja heitettiin sitten korkealta kalliolta tai lyötiin kuoliaaksi.57 Sekä sana että kasvi ovat kiistanalaisia. Liddellin ja Scottin sanakirja yhdistää Homeroksen sardanios-sanan mahdollisesti sanaan sesērōs, ”irvistävä”, ja huomauttaa, että Sardiniasta johdettu kirjoitusasu sardonios on myöhäisempi; se tunnistaa muinaisen selityksen sardinialaisen kasvin lajiksi Ranunculus sardous, sardinianleinikin, joka on leinikkikasvi eikä sarjakukkaiskasvi.40

Valomyrkylliset lajit

Useat sarjakukkaiskasvit sisältävät furanokumariineja, yhdisteitä, jotka saavat ihon palamaan auringonvalossa; reaktiota kutsutaan fytofotodermatiitiksi. Furanokumariineja esiintyy pääasiassa neljässä toisiinsa liittymättömässä heimossa, Apiaceae, Fabaceae, Moraceae ja Rutaceae, ja niiden biosynteesireitti on kehittynyt niissä toisistaan riippumatta; angulaarisia furanokumariineja tavataan enimmäkseen Apiaceae-heimossa.5859 Havaittuaan yhden niistä, ksantotoksiinin, myrkylliseksi toukille, ja vähemmän myrkylliseksi ilman ultraviolettivaloa, Berenbaum tulkitsi sen ”biosynteettiseksi paoksi” hyönteiskasvinsyöjiltä; ks. myös ukonputkilattakoi.60

Kosketus kaukasianjättiputkeen ja sitä seuraava auringonvalo voi aiheuttaa rakkuloita ja pitkäaikaista liikapigmentaatiota työssä altistuneilla, ja eräällä lapsella se aiheutti koko ihon paksuuden palovamman, joka vaati ihonsiirron.961 Villipalsternakka, joka tuotiin Pohjois-Amerikkaan juuresvihanneksena, kasvaa nykyään luonnonvaraisena preerioilla ja teiden varsilla; sen varret ja lehdet sisältävät furanokumariineja, ja kosketus ja sitä seuraava auringonvalo aiheuttavat rakkuloita ja sitten liikapigmentaatiota.10

Sellerikin voi polttaa. Vuonna 1983 sienen Sclerotinia sclerotiorum saastuttama selleri aiheutti vaikean valomyrkyllisen ihottuman yhdelletoista sadonkorjaajalle.62 Vuonna 1986 rakkulaista ihottumaa raportoitiin 30:llä yhden päivittäistavarakaupan ketjun myymälöiden 127 työntekijästä, mukaan lukien kaikki kahdeksan hedelmä- ja vihannesosaston työntekijää. Kosketus selleriin kantoi suurimman suhteellisen riskin, 6,3, ja ketjun tautinkestävässä, korkealaatuisessa selleribrändissä oli enemmän furanokumariineja kuin muissa merkeissä. Valtakunnallinen otos ketjun myymälöistä löysi ihottuman 13:sta 17 osavaltiosta ja 26 prosentilta tutkituista hedelmä- ja vihannesosaston työntekijöistä, ja kirjoittajat arvelivat, että sellerin jalostaminen tautinkestäväksi saattaa nostaa sen furanokumariinipitoisuutta.63 Vuotta myöhemmin, Oregonissa tehdyssä tutkimuksessa, kaikki 19 tapausta tulivat yhdestä myymälästä, jossa oli pidetty sellerin alennusmyynti, joka nelinkertaisti myydyn sellerin määrän.64 Sellerin syöminenkin voi riittää: 65-vuotias nainen paloi vaikeasti kauttaaltaan rusketussalongissa tunti sen jälkeen, kun hän oli syönyt suuren määrän mukulaselleriä.65

Silfion

Kuva 1 Silfion Kyrenen kolikoissa

Silfionkasvi Kyrenen kolikoiden tunnuksena, kukkivat haarat vastakkaisina pareina. Kaaviomainen.4112

Silfion (kreikaksi silphion, latinaksi laserpicium, sen pihka laser) kasvoi Kyrenaikassa: Herodotoksen mukaan ”silfionin maa” ulottui Platea-saarelta Syrtiksen suulle asti.66 Theofrastos kuvailee paksua juurta, ferulan kaltaista vartta, sellerin kaltaisia lehtiä, jotka puhdistivat lampaiden sisälmykset, lihottivat ne ja tekivät niiden lihasta ”ihmeellisen herkullista”, sekä leveää, lehdenkaltaista hedelmää.11

Monopoli ja hinta

Sadonkorjuu oli säädeltyä. ”Heillä on kaivoksissa käytettyjen kaltaisia säädöksiä juuren leikkaamisesta”, Theofrastos kirjoitti, ”joiden mukaisesti he määrittävät huolellisesti oikean leikattavan määrän, ottaen huomioon aiemmat leikkuut ja kasvin saatavuuden. Sillä sitä ei ole lupa leikata väärin eikä enempää kuin määrätty osuus.” ”Kaivoksissa” perustuu yhteen käsikirjoitukseen; Aldus-painos lukee ”mittoja”. Kasvia ei voitu viljellä: ”sitä mukaa kuin maa otetaan viljelyyn ja kesytetään, se vetäytyy”.11 Kauppa oli Kyrenen battiadikuninkaiden kuninkaallinen monopoli ja edisti suuresti kaupungin vaurautta. Libyalaiset keräsivät mehua aroilla, ja Kyrenessä se vakautettiin vehnäjauholla ja vietiin Ateenaan.13 Koerper ja Moerman kirjoittavat, että myynti ”monopolihintaan” auttoi suuresti Kyrenaikan kaupunkeja vaurastumaan.41 Kuninkaat yrittivät pitää kaupan omissa käsissään, mutta jonkin verran silfionia salakuljetettiin karthagolaisille.12 Hyödyntäminen todennäköisesti väheni hellenistiseltä kaudelta lähtien, ja sen jälkeen kun Ptolemaios Apionin Libya siirtyi Rooman haltuun vuonna 96 eaa., Rooma oli ainoa hyötyjä.13

Pian sen jälkeen, kun kolikot otettiin käyttöön kuudennella vuosisadalla eaa., kasvi ja sen siemenkota ilmestyivät Kyrenen, Barcen, Euhesperidesin ja Teuchiran kolikoihin;41 A. Laronden aikajanan mukaan ne pysyivät Kyrenen tunnuksena kolmannen vuosisadan eaa. viimeiseen neljännekseen asti.13 Koerper ja Moerman lukevat liioitellun varren sekä kives- tai sydänmäiset siemenkodat tarkoituksellisena seksuaalisena mainontana; Amigues katsoo, että näin pitkälle viedyssä tyylittelyssä hedelmä menettää arvonsa kasvitieteellisenä todisteena.4113

Plinius kertoo, että mehu punnittiin hopeadenaareja vastaan, ad pondus argentei denarii repensum, Bostockin ja Rileyn käännöksessä ”myyty samaan hintaan kuin hopea”; Kew’n verkkosivuston yleistajuinen artikkeli tekee siitä ”painonsa arvoisen kultaa”.1467 Vuonna 93 eaa. Roomaan tuotiin Kyrenestä kolmekymmentä naulaa sitä valtiolle, ja sisällissodan alussa Caesar otti diktaattorina 1 500 naulaa sitä valtionkassasta, yhdessä kullan ja hopean kanssa.14 Amigues ajoittaa tämän vuoteen 49 eaa.13

Katoaminen

Pliniuksen aikaan kasvia ei ollut löydetty Kyrenaikasta moneen vuoteen, koska publicanit, laitumet vuokranneet veronvuokraajat, havaitsivat tuottoisammaksi laiduntaa niillä lampaita. Yksi ainoa varsi oli löydetty elävässä muistissa, ja se lähetettiin keisari Nerolle.14 Ainoa Roomaan päätynyt laser oli huonompaa lajia, Persiasta, Mediasta tai Armeniasta, usein väärennettyä.14 Amigues tunnistaa tämän ”medialaisen mehun” pirunpaskaksi, Ferula assa-foetida -lajiksi,13 jonka kansanomaisiin nimiin kuuluvat Teufelsdreck ja englannin ”devil’s dung”.68

Muut antiikin kirjoittajat antoivat muita syitä. Strabon mukaan kasvi oli kerran lähes hävinnyt, kun barbaarit pahuuttaan yrittivät tuhota kaikki juuret.69 Solinus kertoo ensin ryöstöretkestä ja sitten siitä, kuinka asukkaat itse kaivoivat kasvit lähes kokonaan pois sietämättömän veron liiallisuuden vuoksi, ob intolerandam vectigalis nimietatem; mutta Mommsen osoitti, Salmasiusta seuraten, että tämä kohta on suurelta osin lainattu Pliniuksen kertomuksesta ladanumista.70

Vielä 300-luvun lopulla Oribasios luetteli ”kyreneläisen mehun” tavallisten lääkkeiden joukossa, vaikka Amigues arvelee, että nimi tarkoitti tuolloin jo laatuluokkaa eikä alkuperää. Hänen mukaansa Synesios Kyreneläinen ihaili silfionkasvia veljensä puutarhassa vuonna 402 ja lähetti ”paljon silfionmehua” ylellisten lahjojen joukossa Konstantinopoliin vuonna 405; Chamoux luki tämän osoituksena siitä, että siitä oli tullut harvinainen, puutarhoissa vaalittu kuriositeetti.13 Kew’n artikkeli puolestaan sanoo, että kasvia pidettiin sukupuuttoon kuolleena jo toisella vuosisadalla eaa.67

Nykykirjoittajat punnitsevat syitä eri tavoin. Amigues hylkää sekä ryöstöretken että veronvuokraajat: Strabonin lukujen mukaan silfionvyöhyke kattoi yli 19 000 km², liikaa paimentolaisten raivattavaksi, ja Pliniuksen vetoamisen publicanien ahneuteen hän pitää vielä vähemmän vakuuttavana. Hänen näkemyksensä mukaan juuria hyödynnettiin liikaa, koska mehun ottaminen tappaa juuren, kuten pirunpaskan korjuussa Persiassa, ja kasvinsyöjät söivät maanpäälliset osat; hän epäilee, onko ”sukupuutto” edes oikea sana.13 Miski syyttää ylikorjuuta, jota ”ajoi lyhytnäköinen voitontavoittelu”, muiden tekijöiden ohella, mutta nimeää todennäköisimmäksi pääsyyksi kasvin kertakukkivan elintavan ja äärimmäisen hitaan kasvun.12 Appendino kirjoittaa, että historialliset lähteet syyttivät ”ahnetta maankäyttöpolitiikkaa”, jota aiempi liikakäyttö luultavasti pahensi.15 Kew’n artikkeli lisää roomalaisen ylikorjuun, aavikoitumisen ja mahdollisuuden, että silfion oli kahden jättiläisferulan steriili risteymä.67

Käyttö ja tunnistus

Silfionia käytettiin mausteena ja lääkkeenä: Plinius lukee laserin ”luonnon meille antamien arvokkaimpien lahjojen” joukkoon ja luettelee 39 parannuskeinoa.71 Koerper ja Moerman toteavat, että sen tiedettiin laajalti edistävän ehkäisyä ja aborttia. Appendino ei löydä tälle eikä sen käytölle afrodisiakkina tukea ennen sukupuuttoa syntyneistä asiakirjoista: silfion oli pohjimmiltaan ylellinen kulinaarinen herkku, vain satunnaisesti lääke, ja myöhemmät maininnat abortista saattavat koskea pirunpaskaa, jonka lähteet sisältävät voimakkaasti estrogeenistä yhdistettä, ferutiinia.4115

Mikä kasvi silfion oli, on yhä ratkaisematta. Ehdotettuihin kandidaatteihin kuuluvat Ferula tingitana, F. communis, Thapsia garganica ja Cachrys ferulacea.12 Amigues päätteli, että Margotia gummifera on silfionia lähinnä oleva nykyinen laji, muttei että se olisi silfion, ja että arkeobotaniikkaa tarvitaan; Appendino pitää sitä samoin lähimpänä elävänä sukulaisena morfologisen yhteensopivuuden perusteella, kuten saksalainen kasvitieteilijä Link esitti 1800-luvun alussa.1315 Kolme heimon sukua, Laserpitium, Laser ja Silphiodaucus, kantavat kadonneen kasvin nimiä.16

Ferula drudeana -hypoteesi

Vuonna 2021 Mahmut Miski esitti, että silfion on säilynyt Anatoliassa lajina Ferula drudeana. Walter Siehe keräsi sen ensi kertaa vuonna 1909 Adanan maakunnasta, ja Korovin julkaisi sen vuonna 1947 näkemättä sitä maastossa. Miski löysi sen vuonna 1983 Hasan Dağın läheltä Kappadokiasta, ja se löydettiin uudelleen Sieheltä löytöpaikalta vuonna 2004. Sen pienet populaatiot, kolmessa paikassa, liittyvät kaikki entisiin kreikkalaiskyliin, usein suojatuissa taskuissa, kuten kivimuurein ympäröidyissä hedelmätarhoissa.12 Miski viittaa sen kukkivien haarojen harvinaiseen vastakkaiseen järjestykseen, kuten kolikoissa; sen paperimaisiin, lehdenkaltaisiin puolikashedelmiin, Theofrastoksen leveän hedelmän tapaan; miellyttävän tuoksuiseen kumipihkaan; ja varsiin, jotka ampaisevat ylös runsaan kevätsateen jälkeen. Hän olettaa, että salakuljettajat kuljettivat siementä Anatoliaan antiikin aikana, mutta myöntää, ettei tunnistusta voida vahvistaa, ennen kuin kasvia verrataan silfionin arkeologiseen näytteeseen.12 Hänen ryhmänsä myöhemmät artikkelit kutsuvat sitä silfionin ”oletetuksi anatolialaiseksi ekotyypiksi”.7221

Arkeobotanisti Erica Rowan, National Geographicin siteeraamana, piti päättelyä uskottavana. Antiikin lääkekasvien historioitsija Alain Touwaide kyseenalaisti väitteen, jonka mukaan kasvi on kreikkalainen siksi, että kreikkalaisia asui siellä aikoinaan, ja piti sen yhdisteiden vertaamista silfionille määrättyihin käyttötarkoituksiin vahvempana testinä.73 Appendinon katsaus puhuu ”väitetystä uudelleenlöytämisestä syrjäisellä Anatolian alueella”.15 Miski itse on varoittanut, että julkaisut, jotka mainostavat anatolialaisia Ferula-juuria afrodisiakkina, myös erektiohäiriöön, uhkaavat johtaa niiden hallitsemattomaan lyhytnäköiseen kaupalliseen hyväksikäyttöön; suuri F. elaeochytris -populaatio Kasion vuorella (Kel Dağı) oli hänen mukaansa jo tuhoutunut.12

Katso myös

Footnotes

  1. Pearce, L. (2023). “Apiaceae”. In Bramley; Trias-Blasi; Wilford. The Kew Temperate Plant Families Identification Handbook. Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Royal Botanic Gardens, Kew. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6 ↩7 ↩8 ↩9 ↩10

  2. Milliken; Klitgard; Baracat (2009 onwards). “Apiaceae”. Neotropikey. Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6 ↩7 ↩8

  3. Jackson, B. D. (1905). A Glossary of Botanic Terms, with their Derivation and Accent. 2nd ed. London: Duckworth. pp. 64–65, 279–280, 288. ↩ ↩2 ↩3 ↩4

  4. Govaerts, R. (2026). The World Checklist of Vascular Plants. Royal Botanic Gardens, Kew. GBIF checklist dataset, version of 4 June 2026. doi:10.15468/6h8ucr. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6

  5. “Umbelliferae”. Flora of Iraq. 5 (2). Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6 ↩7 ↩8

  6. FAO (2025). “Production: Crops and livestock products”. FAOSTAT. Items 0426, 0711 and 1735; dataset update of 31 December 2025. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6

  7. Reynolds, T. (2005). “Hemlock alkaloids from Socrates to poison aloes”. Phytochemistry. 66 (12): 1399–1406. doi:10.1016/j.phytochem.2005.04.039. ↩ ↩2 ↩3

  8. Schep, L. J.; Slaughter, R. J.; Becket, G.; Beasley, D. M. G. (2009). “Poisoning due to water hemlock”. Clinical Toxicology. 47 (4): 270–278. doi:10.1080/15563650902904332. ↩ ↩2

  9. Klimaszyk, P.; Klimaszyk, D.; Piotrowiak, M.; Popiołek, A. (2014). “Unusual complications after occupational exposure to giant hogweed (Heracleum mantegazzianum): a case report”. International Journal of Occupational Medicine and Environmental Health. 27 (1): 141–144. doi:10.2478/s13382-014-0238-z. ↩ ↩2

  10. Walling, A. L.; Walling, H. W. (2018). “Phytophotodermatitis induced by wild parsnip”. Dermatology Online Journal. 24 (2): 13030/qt0rc4v2qz. PMID 29630166. ↩ ↩2

  11. Theophrastus. Enquiry into Plants, book VI, 3.1–3. Translated by A. Hort (1916). Loeb Classical Library. Vol. 2, pp. 15–19, with the critical notes. ↩ ↩2 ↩3

  12. Miski, M. (2021). “Next chapter in the legend of silphion: preliminary morphological, chemical, biological and pharmacological evaluations, initial conservation studies, and reassessment of the regional extinction event”. Plants. 10 (1): 102. doi:10.3390/plants10010102. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6 ↩7 ↩8

  13. Amigues, S. (2004). “Le silphium — état de la question”. Journal des Savants. 2004 (2): 191–226. doi:10.3406/jds.2004.1685. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6 ↩7 ↩8 ↩9 ↩10

  14. Pliny the Elder. Naturalis Historia, 19.38–41. Latin text ed. K. Mayhoff (1906); translated by J. Bostock and H. T. Riley (1855). ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5

  15. Appendino, G. (2026). “The enigmatic Silphion: a phytochemical perspective”. Phytochemistry. 252: 115044. doi:10.1016/j.phytochem.2026.115044. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5

  16. Plants of the World Online. “Apiaceae Lindl.”, with its list of accepted genera and search service. Royal Botanic Gardens, Kew. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3 ↩4

  17. Proctor (2012). “Umbelliferae”. Flora of the Cayman Islands. 2nd ed. Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2

  18. Clarkson, J. J.; Zuntini, A. R.; Maurin, O.; et al. (2021). “A higher-level nuclear phylogenomic study of the carrot family (Apiaceae)”. American Journal of Botany. 108 (7): 1252–1269. doi:10.1002/ajb2.1701. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5

  19. Utteridge; Jennings (2022). “Apiaceae”. Trees of New Guinea. Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2

  20. Christenhusz, M. J. M.; Byng, J. W. (2016). “The number of known plants species in the world and its annual increase”. Phytotaxa. 261 (3): 201–217. doi:10.11646/phytotaxa.261.3.1. ↩

  21. Kuran, F. K.; Senadeera, S. P. D.; Wang, D.; et al. (2025). “Sesquiterpene coumarin ethers and phenylpropanoids from the roots of Ferula drudeana, the putative Anatolian ecotype of the silphion plant”. Molecules. 30 (9): 1916. doi:10.3390/molecules30091916. ↩ ↩2

  22. The Angiosperm Phylogeny Group (2016). “An update of the Angiosperm Phylogeny Group classification for the orders and families of flowering plants: APG IV”. Botanical Journal of the Linnean Society. 181: 1–20. doi:10.1111/boj.12385. ↩ ↩2 ↩3 ↩4

  23. Nicolas, A. N.; Plunkett, G. M. (2009). “The demise of subfamily Hydrocotyloideae (Apiaceae) and the re-alignment of its genera across the entire order Apiales”. Molecular Phylogenetics and Evolution. 53 (1): 134–151. doi:10.1016/j.ympev.2009.06.010. ↩ ↩2

  24. International Plant Names Index. Records for Apioideae, Saniculoideae, Azorelloideae and Mackinlayoideae. Retrieved 26 September 2026. ↩

  25. Wen, J.; Xie, D.-F.; Price, M.; et al. (2021). “Backbone phylogeny and evolution of Apioideae (Apiaceae): new insights from phylogenomic analyses of plastome data”. Molecular Phylogenetics and Evolution. 161: 107183. doi:10.1016/j.ympev.2021.107183. ↩

  26. Baczyński, J.; Sauquet, H.; Spalik, K. (2022). “Exceptional evolutionary lability of flower-like inflorescences (pseudanthia) in Apiaceae subfamily Apioideae”. American Journal of Botany. 109 (3): 437–455. doi:10.1002/ajb2.1819. ↩ ↩2 ↩3 ↩4

  27. Turland, N. J.; Wiersema, J. H.; Barrie, F. R.; et al., eds. (2025). International Code of Nomenclature for algae, fungi, and plants (Madrid Code). Regnum Vegetabile 162. Chicago: University of Chicago Press. Art. 18. doi:10.7208/chicago/9780226839479.001.0001. ↩ ↩2

  28. Lewis, C. T.; Short, C. (1879). A Latin Dictionary. s.vv. apium, umbella. ↩ ↩2 ↩3

  29. Harper, D. “umbel”; “carrot”; “celery”. Online Etymology Dictionary. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3

  30. Perglová, I.; Pergl, J.; Pyšek, P. (2006). “Flowering phenology and reproductive effort of the invasive alien plant Heracleum mantegazzianum”. Preslia. 78: 265–285. ↩

  31. Townsend (1989). “Umbelliferae”. Flora of Tropical East Africa. Quoted in Plants of the World Online, “Apiaceae Lindl.: general information”. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2

  32. Sousa, R. M. O. F.; Cunha, A. C.; Fernandes-Ferreira, M. (2021). “The potential of Apiaceae species as sources of singular phytochemicals and plant-based pesticides”. Phytochemistry. 187: 112714. doi:10.1016/j.phytochem.2021.112714. ↩

  33. Chen, Y.; Peng, S.; Luo, Q.; et al. (2015). “Chemical and pharmacological progress on polyacetylenes isolated from the family Apiaceae”. Chemistry & Biodiversity. 12 (4): 474–502. doi:10.1002/cbdv.201300396. ↩

  34. Christensen, L. P. (2011). “Aliphatic C17-polyacetylenes of the falcarinol type as potential health promoting compounds in food plants of the Apiaceae family”. Recent Patents on Food, Nutrition & Agriculture. 3 (1): 64–77. doi:10.2174/2212798411103010064. ↩

  35. Christensen, L. P. (2020). “Bioactive C17 and C18 acetylenic oxylipins from terrestrial plants as potential lead compounds for anticancer drug development”. Molecules. 25 (11): 2568. doi:10.3390/molecules25112568. ↩

  36. Iorizzo, M.; Senalik, D. A.; Ellison, S. L.; et al. (2013). “Genetic structure and domestication of carrot (Daucus carota subsp. sativus) (Apiaceae)”. American Journal of Botany. 100 (5): 930–938. doi:10.3732/ajb.1300055. ↩

  37. Stolarczyk, J.; Janick, J. (2011). “Carrot: history and iconography”. Chronica Horticulturae. 51 (2): 13–18. ↩ ↩2

  38. Stolarczyk, J. “History”. World Carrot Museum. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2

  39. Smith, K. A. (2013). “Carrots can’t help you see in the dark. Here’s how a World War II propaganda campaign popularized the myth”. Smithsonian Magazine. 13 August 2013; updated by M. Solly, 2 April 2025. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2

  40. Liddell, H. G.; Scott, R.; Jones, H. S. A Greek–English Lexicon. 9th ed. s.vv. σέλινον, σαρδάνιος. ↩ ↩2

  41. Koerper, H. C.; Moerman, D. E. (2000). “Coinage of Greek Cyrenaica, the silphium economy, and exaggerated advertising”. HerbalGram. 48: 46–49. ↩ ↩2 ↩3 ↩4 ↩5 ↩6

  42. Evelyn, J. (1699). Acetaria: A Discourse of Sallets. London. No. 59, “Sellery”. ↩

  43. The Metropolitan Museum of Art. “Celery Vase”, pressed glass, American, 1840–50. Object 1493, collection record. Retrieved 26 September 2026. ↩

  44. Vetter, J. (2004). “Poison hemlock (Conium maculatum L.)”. Food and Chemical Toxicology. 42 (9): 1373–1382. doi:10.1016/j.fct.2004.04.009. ↩

  45. Hotti, H.; Rischer, H. (2017). “The killer of Socrates: coniine and related alkaloids in the plant kingdom”. Molecules. 22 (11): 1962. doi:10.3390/molecules22111962. ↩ ↩2 ↩3

  46. Dayan, A. D. (2009). “What killed Socrates? Toxicological considerations and questions”. Postgraduate Medical Journal. 85 (999): 34–37. doi:10.1136/pgmj.2008.074922. ↩ ↩2

  47. Plato. Phaedo, 116e–118a. Translated by B. Jowett (1892); Greek text ed. J. Burnet (1903). ↩ ↩2

  48. Dayan, A. D. (2024). “Death of Socrates: a likely case of poison hemlock (Conium maculatum) poisoning”. Clinical Toxicology. 62 (1): 56–60. doi:10.1080/15563650.2024.2309328. ↩

  49. Plutarch. Life of Phocion, 36. Translated by B. Perrin (1919). Loeb Classical Library, Lives, vol. VIII. p. 231. ↩

  50. Theophrastus. Enquiry into Plants, book IX, 16.8–9. Translated by A. Hort (1916). Loeb Classical Library. Vol. 2, pp. 303–305. ↩

  51. Strabo. Geography, 10.5.6. Translated by H. C. Hamilton and W. Falconer (1854–57). London: Bohn. ↩

  52. USDA Agricultural Research Service, Poisonous Plant Research Laboratory. “Water hemlock (Cicuta douglasii)”. Retrieved 26 September 2026. ↩

  53. Mitchell, M. I.; Routledge, P. A. (1978). “Hemlock water dropwort poisoning — a review”. Clinical Toxicology. 12 (4): 417–426. doi:10.3109/15563657809150012. ↩

  54. Lee, M. R.; Dukan, E.; Milne, I. (2020). “Three poisonous plants (Oenanthe, Cicuta and Anamirta) that antagonise the effect of γ-aminobutyric acid in human brain”. Journal of the Royal College of Physicians of Edinburgh. 50 (1): 80–86. doi:10.4997/JRCPE.2020.121. ↩

  55. Pausanias, 10.17.13. Translated by W. H. S. Jones (1918). ↩

  56. Homer. Odyssey, 20.301–302. Translated by A. T. Murray (1919). ↩

  57. Appendino, G.; Pollastro, F.; Verotta, L.; et al. (2009). “Polyacetylenes from Sardinian Oenanthe fistulosa: a molecular clue to risus sardonicus”. Journal of Natural Products. 72 (5): 962–965. doi:10.1021/np8007717. ↩

  58. Munakata, R.; Kitajima, S.; Nuttens, A.; et al. (2020). “Convergent evolution of the UbiA prenyltransferase family underlies the independent acquisition of furanocoumarins in plants”. New Phytologist. 225: 2166–2182. doi:10.1111/nph.16277. ↩

  59. Bruni, R.; Barreca, D.; Protti, M.; et al. (2019). “Botanical sources, chemistry, analysis, and biological activity of furanocoumarins of pharmaceutical interest”. Molecules. 24: 2163. doi:10.3390/molecules24112163. ↩

  60. Berenbaum, M. (1978). “Toxicity of a furanocoumarin to armyworms: a case of biosynthetic escape from insect herbivores”. Science. 201: 532–534. doi:10.1126/science.201.4355.532. ↩

  61. Chan, J. C. Y.; Sullivan, P. J.; O’Sullivan, M. J.; Eadie, P. A. (2011). “Full thickness burn caused by exposure to giant hogweed”. Journal of Plastic, Reconstructive & Aesthetic Surgery. 64 (1): 128–130. doi:10.1016/j.bjps.2010.03.030. ↩

  62. Austad, J.; Kavli, G. (1983). “Phototoxic dermatitis caused by celery infected by Sclerotinia sclerotiorum”. Contact Dermatitis. 9 (6): 448–451. doi:10.1111/j.1600-0536.1983.tb04461.x. ↩

  63. Berkley, S. F.; Hightower, A. W.; Beier, R. C.; et al. (1986). “Dermatitis in grocery workers associated with high natural concentrations of furanocoumarins in celery”. Annals of Internal Medicine. 105 (3): 351–355. doi:10.7326/0003-4819-105-3-351. ↩

  64. Seligman, P. J.; Mathias, C. G.; O’Malley, M. A.; et al. (1987). “Phytophotodermatitis from celery among grocery store workers”. Archives of Dermatology. 123 (11): 1478–1482. doi:10.1001/archderm.1987.01660350078017. ↩

  65. Ljunggren, B. (1990). “Severe phototoxic burn following celery ingestion”. Archives of Dermatology. 126 (10): 1334–1336. PMID 2221939. ↩

  66. Herodotus, 4.169. Translated by A. D. Godley (1920). ↩

  67. Johnston, E. (2022). “On the hunt for the mystery herb”. Royal Botanic Gardens, Kew. 2 February 2022. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩2 ↩3

  68. Amalraj, A.; Gopi, S. (2017). “Biological activities and medicinal properties of asafoetida: a review”. Journal of Traditional and Complementary Medicine. 7 (3): 347–359. doi:10.1016/j.jtcme.2016.11.004. ↩

  69. Strabo. Geography, 17.3.22. Translated by H. C. Hamilton and W. Falconer (1854–57). London: Bohn. ↩

  70. Solinus, C. Iulius. Collectanea rerum memorabilium, 27.48–49. Ed. Th. Mommsen, 2nd ed. Berlin: Weidmann (1895). p. 126 and preface. ↩

  71. Pliny the Elder. Naturalis Historia, 22.100–106. Translated by J. Bostock and H. T. Riley (1855). ↩

  72. Tosun, F.; Göger, F.; İşcan, G.; et al. (2023). “Biological activities of the fruit essential oil, fruit, and root extracts of Ferula drudeana Korovin, the putative Anatolian ecotype of the silphion plant”. Plants. 12 (4): 830. doi:10.3390/plants12040830. ↩

  73. Grescoe, T. (2022). “This miracle plant was eaten into extinction 2,000 years ago—or was it?”. National Geographic. 23 September 2022. Retrieved 26 September 2026. ↩

Tämä artikkeli on käännös englanninkielisestä artikkelista, versio 1789.

Näytä sivun Sarjakukkaiskasvit lähdekoodi

Muokkaaminen on keskeytetty siemenkauden ajaksi. Voit tarkastella ja kopioida sivun lähdekoodia.

Muilla kielillä

Hogweed.org on yhteisomaisuutena 17 kielellä. Jokainen laitos on käännetty englanninkielisestä alkuperäisestä.

English Apiaceae
Deutsch Doldenblütler
Français Apiaceae
Español Apiaceae
Italiano Apiaceae
Português Apiaceae
Polski Selerowate
Nederlands Schermbloemenfamilie
Română Apiaceae
Ελληνικά Σκιαδοφόρα
Čeština Miříkovité
Svenska Flockblommiga växter
Magyar Zellerfélék
Dansk Skærmplante-familien
Suomi Sarjakukkaiskasvit
Norsk bokmål Skjermplantefamilien
Русский Зонтичные