Etelänukonputki

Tämä artikkeli käsittelee Euroopan alkuperäislajia. Haitallisesta vieraslajista ks. Kaukasianjättiputki. Muista ukonputkiksi kutsutuista kasveista ks. Ukonputki (täsmennyssivu).

Etelänukonputki (Heracleum sphondylium), Britanniassa yleensä pelkkä hogweed ja vanhemmassa englannissa cow parsnip, on Euroopan niittyjen, tienpientareiden, jokirantojen ja metsänreunojen alkuperäinen sarjakukkaiskasvi. Se on suvun Heracleum tyyppilaji,¹ ja jättiputket ovat saaneet siitä yleisnimensä: englannin giant hogweed, puolan barszcz Sosnowskiego, venäjän borshchevik Sosnovskogo. Se on harvoin yli 1,5 m korkea, kantaa valkoisia kukkia jopa 17 cm leveissä sarjoissa, eikä sitä ole listattu haitalliseksi vieraslajiksi.²³⁴

Sen nuoria lehtiä ja versoja syötiin, syötettiin sioille ja lehmille, ja hapatettiin happamaksi keitoksi, jota syötiin yleisesti Puolassa ja Liettuassa 1600-luvulle asti. Keittoa kutsuttiin nimellä barszcz. 1700-luvulta lähtien siitä tuli köyhien ruokaa, punajuuri korvasi ukonputken padassa, ja uusi keitto peri nimen.⁵⁶⁷nimi säilyi, resepti muuttui

Taksonomia

Nimi ja tyyppi

Linné kuvasi lajin Heracleum sphondylium vuonna 1753, antaen sen elinympäristöksi ”Euroopan metsät”. Sen lectotyyppi, nimen kiinnittävä näyte, on arkki George Cliffordin herbaariossa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa; se on myös suvun tyyppinäyte, joten Heracleum määritellään tämän kasvin, ei sen jättiläissukulaisten, perusteella.⁸¹ Epiteetti on kreikan sphondylion, muodoltaan sanan sphondylos, ”nikama”, diminutiivi, ja tämän kasvin nimi Dioskurideella; Plinius kirjoitti spondylium.⁹

Alalajit

Laji on hyvin vaihteleva. Flora Europaea jakaa sen yhdeksään alalajiin, joista useimmat ovat Etelä- ja Keski-Euroopan vuoristokasveja;¹⁰ Kew’n World Checklist hyväksyy viisitoista, ja käsittelee keltavihreäkukkaista siperianukonputkea, H. sibiricum, omana lajinaan.¹¹ Iberian kasvio pitää alalajeja kaukana selvistä.³ Lehdet vaihtelevat parilehdykkäisistä kolmilehdykkäisiin jakautumattomiin, ja kaikki muodot yhdistävät välimuodot: Italian Alpeilla kasvitieteilijä R. K. Brummitt näki koko kirjon puolen mailin sisällä.¹² Brummitt ei myöskään löytänyt piirrettä, joka erottaisi amerikkalaisen ukonputken yhdestä eurooppalaisesta alalajista, ja alensi sen synonyymiksi;¹² Kew hyväksyy sen nykyään erillisenä lajina, H. maximum.¹¹ Kromosomiluku on 2n = 22, kuten jättiputkillakin.³¹³

Hybridit jättiläisen kanssa

Missä kaksi lajia kohtaavat, etelänukonputki ja jättiputki tuottavat hybridejä, jotka ovat muodoltaan välimuotoisia ja lähes steriilejä.¹⁴ Risteytys onnistuu vain yhteen suuntaan: kun etelänukonputki oli siemenvanhempi, siementen muodostus oli 22–23 prosenttia, kun taas käänteinen risteytys epäonnistui, ehkä koska jättiläisen luotit ovat pidemmät.¹³ Hyönteiset auttavat pitämään lajit erillään. Britannialaisella paikalla, jossa molempia kasvoi, etelänukonputkelta pyydystettiin 59 hyönteislajia ja jättiputkelta 48, vain 23 niistä molemmilta, ja kukin hyönteinen kantoi lähes yksinomaan sen kasvin siitepölyä, jolta se pyydystettiin.¹⁵

Britanniassa ja Irlannissa hybridi on korkea, monivartinen jokirantojen monivuotinen kasvi, ensi kertaa kirjattu Irlannissa Liffey-joella vuonna 1951 ja Britanniassa Brent-joella vuonna 1962; se on todennäköisesti alikirjattu.¹⁶ On esitetty, että jättiläinen voitaisiin risteyttää pois olemasta. Tehtyään risteytykset Fiona Stewart ja John Grace pitivät sitä epätodennäköisenä: jos geenejä ylipäätään virtaisi, ne virtaisivat jättiläisestä alkuperäiskasviin, ei toisin päin.¹³uudistus sisältäpäin: arvioitu epätodennäköiseksi Pohjois-Norjassa siperianukonputki risteytyy persianjättiputken kanssa, ja hedelmällinen hybridi siirtää geenejä alkuperäiskasviin.¹⁷

Nimet

Englanninkielisen nimen cow parsnip (”lehmänpalsternakka”) loi William Turner vuonna 1548, joka kirjoitti kasvin ”voitavan kutsua englanniksi Cowpersnepeksi”; vuonna 1657 William Coles selitti sen hyväksi lehmien rehuksi.¹⁸¹⁹ Sana hogweed (”sianruoho”) on kirjattu vuodesta 1707, nimenä kasveille, joita siat söivät tai joiden katsottiin kelpaavan vain niille; sanakirjat eivät kerro, mitä kasvia ensimmäinen merkintä tarkoitti.²⁰ Coles kirjoitti sikojen syövän tätä ahnaasti, ja vuoden 1865 viktoriaaninen kasvio selitti nimen sioilla, jotka ”lihovat nopeasti” sen lehdistä.¹⁹²¹ Muihin englanninkielisiin nimiin kuuluvat keck ja kex, madnep, pig’s bubbles, pig’s cole, rabbit-meat ja swine weed.¹⁹

Suuressa osassa Eurooppaa kasvi on karhunkäpälä: saksan Bärenklau, tanskan bjørneklo, unkarin medvetalp, venäjän medvežja lapa. Keskiajan latinan branca ursina, ”karhunkäpälä”, oli aluksi akantuksen nimi, jonka lehdet ovat samankaltaiset, ja siirtyi ukonputkelle ensin Ranskassa. Vanhempi saksa piti kaksi erillään, kutsuen akantusta todelliseksi tai italialaiseksi karhunkynneksi ja ukonputkea saksalaiseksi tai vääräksi sellaiseksi.²²

Slaavilaiset barszcz ja borshch tarkoittivat aluksi itse kasvia. Niiden alkuperää etsitään sanoista, jotka tarkoittavat piikkiä tai harjasta, kasvin terävien lehtien mukaan, sukua saksan sanalle Borste.⁷⁶ Nimi siirtyi kasvista siitä valmistettuun keittoon, ja siitä keitosta sen korvanneeseen punajuurikeittoon.⁷⁶ Vuoteen 1883 mennessä muutos oli edennyt niin pitkälle, että puolalaisen kansankasvikyselyn piti kysyä erikseen ”kasvi barszczista” erottaakseen sen keitosta.²³ Suvun venäläinen nimi, borštševik, on muodostettu samasta sanasta, ja niin neuvostoliittolaisesta säilörehukasvista tuli borštševik Sosnovskogo.

Kuvaus

Etelänukonputki kasvaa yleensä 0,5–1,5 m korkeaksi, joskus 2 m, ja Iberiassa 2,8 m.²³ Varsi on tukeva, ontto ja uurteinen, alaspäin osoittavin jäykin karvoin.²¹ Lehdet ovat parilehdykkäisiä, kahdesta kolmeen paria leveitä liuskaisia lehdykköitä, karvaisia, jopa 35 cm pitkiä, ja tuoksuvat murskattuna heikosti fenkolille tai anikselle.¹²²¹²⁴ Paalujuuri, joskus useammalla latvalla, voi ulottua 2 m syvyyteen.²⁴

Sarjat ovat jopa 17 cm leveitä, 10–32 epätasaisella säteellä.³ Kukat ovat valkoisia, joskus vaaleanpunaan tai violettiin vivahtavia; kunkin sarjan ulkokukilla on suurentuneet, kahteen liuskaan jakautuneet ulkoterälehdet.³²⁴²¹ Siperianalalajin kasveilla on löyhempiä, keltavihreäkukkaisia sarjoja.²⁵ Päätesarjassa on kaksineuvoisia kukkia; sivusarjoissa on urospuolisia kukkia, joko yksinään tai sekoittuneena kaksineuvoisiin.³ Kukat ovat voimakkaan protandrisia. Ponnet avautuvat aamulla seitsemän ja yhdeksän välillä; sarjan urosvaihe kestää neljä tai viisi päivää, ja tauon jälkeen koko sarjan luotit tulevat vastaanottavaisiksi samana päivänä.¹³ Kasvi on itsesopiva, mutta kokeissa itsepölytetyt sarjat tuottivat keskimäärin 16 prosenttia siemenistä verrattuna noin 67 prosenttiin ristipölytettynä.²¹³

Hedelmä halkeaa kahdeksi litteäksi, siivelliseksi puolikkaaksi, 6–10 mm pitkiksi, painaen 5–7 mg kumpikin.³²⁶ Arviot yhden kasvin tuottamista siemenistä vaihtelevat keskimäärin noin 850:stä 5 000–8 000:een, murto-osa jättiläisen määrästä.²⁶ Kukinta kestää kesäkuusta syyskuuhun.²²⁷

Elinikä

Kasviot ovat eri mieltä siitä, kuinka kauan kasvi elää. Flora Europaea ja Iberian kasvio kutsuvat sitä kaksivuotiseksi tai lyhytikäiseksi monivuotiseksi, ja brittiläinen ominaisuustietokanta koodaa sen kaksivuotiseksi; saksalaiset ja brittiläiset lähteet kuvaavat toistuvasti kukkivaa monivuotista kasvia.^13328227 Kaakkois-Skotlannissa vuosina 1978–1982 seuratussa koeistutuksessa yli puolet etelänukonputkista selvisi viisi vuotta, ja monet kukkivat jokaisena neljästä kasvukaudesta; jättiputket kukkivat kerran, kolmantena tai viidentenä vuotenaan, ja kuolivat yleensä.¹³

Itäminen

Siemen tarvitsee talven. Sen lepotila murtuu, ja alkio kasvaa, vain alle 10 °C:ssa: 2 °C:ssa alkio nelinkertaistuu koossa yhdeksässä viikossa, kun taas 15 °C:ssa se lakkaa kasvamasta kaksinkertaistuttuaan.²⁹³⁰ Taimet nousevat lähes kaikki yhtä aikaa alkukeväällä.²⁹ Toisin kuin jättiputkella, jonka siemen voi säilyä maaperässä vuosia, sillä on tuskin lainkaan siemenpankkia: syyskylvön jälkeen vain vähän itämiskykyistä siementä jää jäljelle vuoden kuluttua, ja 88 tietuetta 93:sta eurooppalaisessa ominaisuustietokannassa kuvaa sen siemenpankkia ohimeneväksi.³¹²⁶

Levinneisyys ja elinympäristö

Etelänukonputki on alkuperäinen Euroopasta Turkkiin ja Marokkoon, ja se on tuotu Koillis-Pohjois-Amerikkaan, Uuteen-Seelantiin, Islantiin ja Färsaarille.¹¹ Britanniassa ja Irlannissa se kasvaa lähes kaikkialla, merenpinnasta 1 005 metriin, eikä sen levinneisyys ole muuttunut merkittävästi 1960-luvulta.²⁷ Se kasvaa karulla ja häirityllä ruohomaalla, erityisesti teiden varsilla, sekä metsäteillä, jokirannoilla, dyyneillä ja kallioilla.²⁷ Brittiläisillä tienpientareilla koiranputki kukkii ensin, sitten ukonputki ja myrkkykirveli, ja yhdessä ne antavat pientareille myöhäiskevään ja kesän kermanvalkoisen usvan.³²

Se on hedelmällisen maaperän kasvi ja vahva typen ilmentäjä.² Sveitsiläisillä heinäniityillä se leviää, missä lietelantaa levitetään liikaa ja ruoho niitetään liian harvoin, eikä se kasva laitumilla.²⁴ Tšekkiläisessä kokeessa pieni typpiannos lisäsi sitä, ja niitto kaksi viikkoa tavallista aikaisemmin vähensi sitä.³³

Ekologia

Etelänukonputkella vierailee yli sata hyönteislajia. Koillis-Puolassa yli 108 lajia kävi sen kukilla kahden kasvukauden aikana, mutta vain kaksi tai kolme hoiti suurimman osan pölytyksestä, pääasiassa keskikokoiset kärpäset. Urosvaiheen kukilla vierailtiin enemmän kuin naarasvaiheen kukilla, ja jotkin kävijät tulivat vain urosvaiheen kukille ja saattavat olla loisia pikemmin kuin pölyttäjiä.³⁴³⁵sata kävijää, kaksi tai kolme työläistä Yhteiskuntaampiaiset tulevat meden vuoksi, houkuttelemana tuoksusta, jonka pääyhdiste on linalooli.³⁶ Britanniassa punainen pehmytkuoriainen, Rhagonycha fulva, on niin läheisesti sidoksissa kasviin, että sitä kutsutaan ”parittelukuoriaiseksi”; aikuiset elävät mediaanisesti 4,4 päivää.³⁷

Sveitsissä etelänukonputkelta löydettiin 34 kasvinsyöjänivelläislajia ja jättiputkelta 34, joista 26 molemmilta.³⁸ Etelänukonputki on ukonputkilattakoin, Depressaria radiella, ensisijainen alkuperäinen isäntäkasvi; sen toukat syövät verkoissa kypsyvää hedelmää ja poraavat sitten onttoon varteen koteloituakseen. Maasiirat, pihtihäntäiset ja hämähäkit muuttavat myöhemmin reikiin.³⁹ Skotlannin luonnonvaraiset kasvit, joissa ei näkynyt oireita, kantoivat kuutta virusta, jotka kaikki tartuttivat viljeltyjä sarjakukkaiskasveja kokeissa.⁴⁰

Myrkyllisyys

Kuten jättiputket, myös etelänukonputki sisältää furanokumariineja, mutta enimmäkseen juurissa ja hedelmissä. Yhdeksän alalajin testissä hedelmät olivat fototoksisia kaikissa, ja Pohjois-Euroopassa yleisten kahden lehdet yleensä eivät lainkaan.⁴¹ Romanialaisilla kasveilla ei ollut havaittavia furanokumariineja lehdissä tai varsissa, noin 6 mg grammaa kohti juurissa ja jopa 3,5 mg grammaa kohti vihreissä hedelmissä.⁴² Eräässä vertailussa siperianukonputken lehdissä oli noin kuudesosa armenianjättiputken määrästä; kummankin hedelmissä oli suunnilleen sama määrä.⁴³

Se polttaa yhä. Vuonna 1975 ihotautilääkärit raportoivat 58 sotilaasta, joille oli tullut rakkulaisia raitoja kenttäpalveluksen jälkeen kasvillisuudessa, johon kuului ukonputkea, jota he kutsuivat tärkeimmäksi tällaisten reaktioiden syyksi leveysasteillaan.⁴⁴ Pyöröleikkurit levittävät mahlaa leikatun ruohon mukana, tuottaen hajanaisia palovammoja raitojen sijaan,⁴⁵ ja siimaleikkurit aiheuttavat ”leikkuriihottuman”; neuvona on leikata illalla.⁴⁶ Erään brittiläisen hevosen epäiltiin valoherkistyneen siitä vuonna 2010.⁴⁷

Hedelmän öljy, jota tutkittiin jo vuonna 1876, on rikas oktyyliyhdisteistä: turkkilaisessa näytteessä puolet siitä oli oktanolia.⁴⁸⁴⁹

Käyttö

Barszcz

Hapatetut lehdet ja varret mainitaan ensi kertaa vuonna 1595 Marcin Urzędówilaisen toimesta, joka kuvasi puolalaiseen tapaan hapatettua ukonputkea hyväksi kuumeeseen ja janoon, syötäväksi munan ja voin kanssa lihattomina päivinä. Kaksi vuotta myöhemmin John Gerard kirjoitti, että Puolan ja Liettuan kansa haudutti siitä hapatteen avulla juoman ja joi sitä oluen sijaan.⁵⁵⁰ Vuonna 1613 puolalainen yrttitietäjä Syrennius kuvasi kasvin kaikille tutuksi Puolassa, Ruteniassa, Liettuassa ja Samogitiassa; lehdet kerättiin toukokuussa ja keitto valmistettiin sellaisenaan tai kanan, munien, kerman tai hirssin kanssa. 1600-luvulla sitä tarjottiin Krakovan Jagellonian yliopiston professoreille joka keskiviikko paastonaikana, ja pääkeittona pääsiäisenä.⁵

Sen valmistamiseksi nuoret lehdet ja varret peitettiin lämpimällä vedellä ja jätettiin muutamaksi päiväksi hapantumaan. Adam Maurizio, ruoan historioitsija, kutsui sitä slaavien tärkeimmäksi hapatetuksi keitoksi, ja Łukasz Łuczaj ja Wojciech Szymański kutsuvat ukonputkea Puolan viimeiseksi maitohapatetuksi luonnonvaraiseksi vihannekseksi.⁵

1700-luvulle tultaessa keitosta oli tullut köyhien harvinainen ruoka. Vuonna 1783 puolalainen luonnontieteilijä kirjoitti, että kansa valmisti ukonputkesta keittoa nimeltä barszcz, ja vuonna 1799 liettualaisten kylien kuvattiin hapattavan tai kuivaavan nuoria lehtiä. Punajuurikeitto otti sen paikan ja nimen; viimeinen merkintä Liettuasta on vuodelta 1845.⁵se valui alaspäin Ukonputkibarszcz säilyi muutamassa kylässä: Straconkassa, Beskideillä, vuonna 1880 syntynyt nainen valmisti sitä 1940- tai 1950-luvulle asti, ja Rabka-Zdrójissa vihreät osat olivat nälänhädän ruokaa ennen ensimmäistä maailmansotaa.⁵⁵¹ Vuonna 1883 puolet kahdestatoista nykyisen Valko-Venäjän alueen vastaajasta raportoi yhä käyttävänsä kasvia hapankeitoissa.²³

Muualla

Siperiassa, J. G. Gmelinin mukaan sellaisena kuin viktoriaaninen kasvio sen kertoo uudelleen, kuoritut varret syötiin, varsia kuivattiin kunnes niihin muodostui sokerinen aine, ja niistä tislattiin väkijuomaa, jonka Gmelin katsoi miellyttävämmäksi kuin viljasta tehdyn; mitä ukonputkea hän kuvasi, on epävarmaa.²¹ Osissa Englantia lehtiä kerättiin sioille, ja Somersetissa niitä ”kerättiin runsaasti” niitä varten.¹⁹²¹ Aberdeenshiressä vanha nainen antoi lehmilleen korillisen joka ilta kaudella ja piti sitä syynä seuraavan aamun maitoon.¹⁹

Sama viktoriaaninen kasvio piti nuorten versojen makua parsan kaltaisena ja valitteli, ettei kasvia, jota pidettiin yleisesti haitallisena rikkaruohona, syöty enempää: se ”voitaisiin todella hyödyntää, jos talonpoikaisväestömme olisi paremmin valistunutta”.²¹ Sienestäjät ja keräilijät syövät yhä versoja, ja käyttävät siementä mausteena.⁵² Romaniassa kasvia myydään ravintolisissä potenssin, hedelmällisyyden ja hormonitasapainon vuoksi; kolme testattua tinktuuraa antaisi jopa 13-kertaisen päiväannoksen furanokumariineja verrattuna kirjoittajien käyttämään kynnysarvoon.⁴² Vuoden 2023 katsaus, Euroopan unionin elpymisohjelman rahoittama, ehdotti sen kesyttämistä uudeksi tuottavaksi viljelykasviksi.⁵²köyhien keitto, tulevaisuuden rahakasvi

Tiloilla se on kaksijakoinen siunaus. Nuoret lehdet ovat ravinteikkaita ja helposti sulavia, mutta ne puutuvat pian ja murenevat heinänteossa, ja suurina määrinä kasvilla ei ole arvoa rehuna ja se syrjäyttää parempia rehukasveja.²⁴ Nurmelle kehitteillä oleva torjunta-aine listaa sen vaikeasti torjuttavien sarjakukkaiskasvien joukkoon.⁵³

Tila

Etelänukonputki on elinvoimainen Isossa-Britanniassa eikä uhanalainen Saksassa.²⁷² Se ei ole Euroopan unionin haitallisten vieraslajien luettelossa eikä Wildlife and Countryside Act -lain liitteessä 9, jotka molemmat nimeävät jättiputken.⁴⁵⁴

Katso myös

• Kaukasianjättiputki
• Armenianjättiputki
• Persianjättiputki
• Heracleum
• Sarja
• Furanokumariini

Footnotes

1. Natural History Museum, London. Linnaean Plant Name Typification Project: records for Heracleum. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩²

2. Bundesamt für Naturschutz. “Heracleum sphondylium L.”. FloraWeb. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵ ↩⁶ ↩⁷

3. Castroviejo, S. (2003). “Heracleum L.”. In Nieto Feliner, G.; et al. (eds.). Flora iberica. 10: 365–368. Madrid: Real Jardín Botánico, CSIC. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵ ↩⁶ ↩⁷ ↩⁸ ↩⁹

4. Commission Implementing Regulation (EU) 2016/1141 of 13 July 2016 adopting a list of invasive alien species of Union concern, consolidated text of 2 August 2022. ↩ ↩²

5. Łuczaj, Ł.; Szymański, W. M. (2007). “Wild vascular plants gathered for consumption in the Polish countryside: a review”. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine. 3: 17. doi:10.1186/1746-4269-3-17. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵ ↩⁶

6. Brückner, A. (1927). Słownik etymologiczny języka polskiego. Kraków. p. 17, s.v. barszcz. ↩ ↩² ↩³

7. Vasmer, M. Etimologicheskii slovar’ russkogo yazyka [Etymological dictionary of the Russian language]. Trans. O. N. Trubachev. 1: 198, s.v. borshch. ↩ ↩² ↩³

8. Linnaeus, C. (1753). Species Plantarum. 1: 249. Stockholm: Laurentius Salvius. doi:10.5962/bhl.title.669. ↩

9. Liddell, H. G.; Scott, R.; Jones, H. S. (1940). A Greek–English Lexicon. Oxford: Clarendon Press. s.v. σφονδύλιον. ↩

10. Brummitt, R. K. (1968). “Heracleum L.”. In Tutin, T. G.; et al. (eds.). Flora Europaea. 2: 364–366. Cambridge University Press. Read in the Flora Europaea database, Royal Botanic Garden Edinburgh. ↩

11. Govaerts, R. (2026). The World Checklist of Vascular Plants. Royal Botanic Gardens, Kew. doi:10.15468/6h8ucr. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩² ↩³

12. Brummitt, R. K. (1971). “Relationship of Heracleum lanatum Michx. of North America to H. sphondylium L. of Europe”. Rhodora. 73: 578–584. ↩ ↩² ↩³

13. Stewart, F.; Grace, J. (1984). “An experimental study of hybridization between Heracleum mantegazzianum Somm. & Levier and H. sphondylium L. subsp. sphondylium (Umbelliferae)”. Watsonia. 15: 73–83. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵ ↩⁶ ↩⁷

14. Weimarck, G.; Stewart, F.; Grace, J. (1979). “Morphometric and chromatographic variation and male meiosis in the hybrid Heracleum mantegazzianum × H. sphondylium (Apiaceae) and its parents”. Hereditas. 91 (1): 117–127. doi:10.1111/j.1601-5223.1979.tb01651.x. ↩

15. Grace, J.; Nelson, M. (1981). “Insects and their pollen loads at a hybrid Heracleum site”. New Phytologist. 87 (2): 413–423. doi:10.1111/j.1469-8137.1981.tb03212.x. ↩

16. Stace, C. A.; Preston, C. D.; Pearman, D. A. “Heracleum sphondylium × mantegazzianum”. In: BSBI Online Plant Atlas 2020. Botanical Society of Britain and Ireland. ↩

17. Alm, T.; Hegre, H.; Solstad, H.; et al. (2023). “Tromsøpalme Heracleum persicum: vurdering av økologisk risiko”. Fremmedartslista 2023. Artsdatabanken. ↩

18. Turner, W. (1548). The Names of Herbes. Ed. J. Britten (1881). London: English Dialect Society. p. 76. ↩

19. Britten, J.; Holland, R. (1886). A Dictionary of English Plant-Names. London: Trübner, for the English Dialect Society. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵

20. Harper, D. “hogweed”. Online Etymology Dictionary. Retrieved 26 September 2026. ↩

21. Syme, J. T. B., ed. (1865). English Botany. 3rd ed. 4: 154–155, with the popular account by Mrs Lankester. London: Robert Hardwicke. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵ ↩⁶ ↩⁷

22. Kolosova, V.; Svanberg, I.; Kalle, R.; et al. (2017). “The bear in Eurasian plant names: motivations and models”. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine. 13: 14. doi:10.1186/s13002-016-0132-9. ↩

23. Łuczaj, Ł.; Köhler, P.; Pirożnikow, E.; Graniszewska, M.; Pieroni, A.; Gervasi, T. (2013). “Wild edible plants of Belarus: from Rostafiński’s questionnaire of 1883 to the present”. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine. 9: 21. doi:10.1186/1746-4269-9-21. ↩ ↩²

24. Arbeitsgemeinschaft zur Förderung des Futterbaues. “Bärenklau, Wiesen- (Heracleum sphondylium)”. eAGFF: Fachwissen im Futterbau. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵

25. Zych, M. (2002). “Pollination biology of Heracleum sphondylium L. (Apiaceae): the advantages of being white and compact”. Acta Societatis Botanicorum Poloniae. 71 (2): 163–170. doi:10.5586/asbp.2002.019. ↩

26. Kleyer, M.; Bekker, R. M.; Knevel, I. C.; et al. (2008). “The LEDA Traitbase: a database of life-history traits of the Northwest European flora”. Journal of Ecology. 96 (6): 1266–1274. doi:10.1111/j.1365-2745.2008.01430.x. ↩ ↩² ↩³

27. Watson, M. F.; Mountford, J. O. “Heracleum sphondylium L.”. In: BSBI Online Plant Atlas 2020. Botanical Society of Britain and Ireland. Retrieved 26 September 2026. ↩ ↩² ↩³ ↩⁴ ↩⁵

28. Hill, M. O.; Preston, C. D.; Roy, D. B. (2004). PLANTATT: Attributes of British and Irish Plants. Huntingdon: Centre for Ecology & Hydrology. ↩

29. Jauzein, P.; Mansour, A. (1992). “Principaux facteurs de la germination de Heracleum sphondylium L.: importance de l’oxygène”. Agronomie. 12 (1): 85–96. doi:10.1051/agro:19920108. ↩ ↩²

30. Stokes, P. (1952). “A physiological study of embryo development in Heracleum sphondylium L. I. The effect of temperature on embryo development”. Annals of Botany. 16 (3): 441–447. doi:10.1093/oxfordjournals.aob.a083326. ↩

31. Roberts, H. A. (1979). “Periodicity of seedling emergence and seed survival in some Umbelliferae”. Journal of Applied Ecology. 16 (1): 195. doi:10.2307/2402738. ↩

32. Rodwell, J. S., ed. (1992). “Arrhenatherum elatius grassland”. British Plant Communities. 3: 32–42. Cambridge University Press. doi:10.1017/9780521391665.005. ↩

33. Čámská, K.; Skálová, H. (2012). “Effect of low-dose N application and early mowing on plant species composition of mesophilous meadow grassland (Arrhenatherion) in Central Europe”. Grass and Forage Science. 67 (3): 403–410. doi:10.1111/j.1365-2494.2012.00858.x. ↩

34. Zych, M. (2007). “On flower visitors and true pollinators: the case of protandrous Heracleum sphondylium L. (Apiaceae)”. Plant Systematics and Evolution. 263 (3–4): 159–179. doi:10.1007/s00606-006-0493-y. ↩

35. Zych, M. (2006). “Diurnal activity of the key pollinators of Heracleum sphondylium L. (Apiaceae)”. Acta Agrobotanica. 59 (1): 279–288. doi:10.5586/aa.2006.029. ↩

36. Lukas, K.; Dötterl, S.; Ayasse, M.; Burger, H. (2020). “Olfactory and visual floral signals of Hedera helix and Heracleum sphondylium involved in host finding by nectar-foraging social wasps”. Frontiers in Ecology and Evolution. 8: 571454. doi:10.3389/fevo.2020.571454. ↩

37. Rodwell, L. E.; Day, J. J.; Foster, C. W.; Holloway, G. J. (2018). “Daily survival and dispersal of adult Rhagonycha fulva (Coleoptera: Cantharidae) in a wooded agricultural landscape”. European Journal of Entomology. 115: 432–436. doi:10.14411/eje.2018.043. ↩

38. Bürki, C.; Nentwig, W. (1997). “Vergleichende Untersuchungen von herbivoren Insekten an Heracleum sphondylium und H. mantegazzianum in der Schweiz”. Entomologia Generalis. 22 (2): 147–155. doi:10.1127/entom.gen/22/1997/147. ↩

39. Harvey, J. A.; Gols, R.; Smith, B.; Ode, P. J. (2019). “Invasive moth facilitates use of a native food plant by other native and invasive arthropods”. Ecological Research. 34 (5): 659–666. doi:10.1111/1440-1703.12035. ↩

40. Bem, F.; Murant, A. F. (1979). “Transmission and differentiation of six viruses infecting hogweed (Heracleum sphondylium) in Scotland”. Annals of Applied Biology. 92 (2): 237–242. doi:10.1111/j.1744-7348.1979.tb03869.x. ↩

41. Weimarck, G.; Nilsson, E. (1980). “Phototoxicity in Heracleum sphondylium”. Planta Medica. 38 (2): 97–111. doi:10.1055/s-2008-1074844. ↩

42. Laczkó Zöld, E.; Kis, C.; Nagy-György, E.; Domokos, E.; Ferencz, E.; Szabó, Z.-I. (2025). “Fast determination of furocoumarins in food supplements containing Heracleum sphondylium L. using capillary electrophoresis”. Foods. 14 (13): 2348. doi:10.3390/foods14132348. ↩ ↩²

43. Shtratnikova, V. Yu.; Bogdanov, V. P.; Schelkunov, M. I.; et al. (2025). “Furanocoumarins in two European species of Heracleum: transcriptomic and metabolomic study”. BMC Plant Biology. 25: 1091. doi:10.1186/s12870-025-07042-3. ↩

44. Qadripur, S. A.; Gründer, K. (1975). “[Case contribution on a group affliction with photodermatitis bullosa striata pratensis (Oppenheim)]”. Der Hautarzt. 26 (9): 495–497. PMID 1184393. ↩

45. Ippen, H. (1984). “[Photodermatitis bullosa generalisata]”. Dermatosen in Beruf und Umwelt. 32 (4): 134–137. PMID 6383757. ↩

46. Ippen, H. (1990). “[Phytophotodermatitis caused by plant trimming (edger’s rash)]”. Dermatosen in Beruf und Umwelt. 38 (6): 190–192. PMID 2149100. ↩

47. Chen, Y.; Quinn, J. C.; Weston, L. A.; Loukopoulos, P. (2019). “The aetiology, prevalence and morbidity of outbreaks of photosensitisation in livestock: a review”. PLOS ONE. 14 (2): e0211625. doi:10.1371/journal.pone.0211625. ↩

48. Möslinger, W. (1876). “Ueber das ätherische Oel der Früchte von Heracleum sphondylium und einige neue Octylderivate”. Berichte der Deutschen Chemischen Gesellschaft. 9 (1): 998–1008. doi:10.1002/cber.187600901294. ↩

49. İşcan, G.; Demirci, F.; Kürkçüoğlu, M.; Kıvanç, M.; Başer, K. H. C. (2003). “The bioactive essential oil of Heracleum sphondylium L. subsp. ternatum (Velen.) Brummitt”. Zeitschrift für Naturforschung C. 58 (3–4): 195–200. doi:10.1515/znc-2003-3-410. ↩

50. Gerard, J. (1597). The Herball or Generall Historie of Plantes. London: John Norton. p. 856. ↩

51. Łuczaj, Ł. (2008). “Archival data on wild food plants used in Poland in 1948”. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine. 4: 4. doi:10.1186/1746-4269-4-4. ↩

52. Matarrese, E.; Renna, M. (2023). “Prospects of hogweed (Heracleum sphondylium L.) as a new horticultural crop for food and non-food uses: a review”. Horticulturae. 9 (2): 246. doi:10.3390/horticulturae9020246. ↩ ↩²

53. Schulz, T.; Kunz, A.; Bonin, J. (2020). “Control of Umbelliferae in grassland and pasture, a new herbicide containing Arylex™ active”. Julius-Kühn-Archiv. 464. doi:10.5073/jka.2020.464.022. ↩

54. Wildlife and Countryside Act 1981 (c. 69), s. 14 and Schedule 9. ↩